Yläpuistoon valmistui juhannuksen aikaan kaksi uutta minialuetta. Kuvassa vasemmalla on osa-alue I, oikealla minialue II ja suoraan edessä on vain katetta saanut hanhikki. Pieni sade auttoi kitkentää oikein mukavasti. Ei rikkaruohot pidä ollenkaan niin lujasti maasta kiinni kun maa on märkää ja hiukan sataa. Jälkiviisaana nyt melkein harmittaa, ettei tullut kitkettyä koko aluetta samoilla sateilla. Että aina pitääkin olla kiire päästä tekemään sitä mukavaa hommaa, sitä istutusta.
Yksi onneton syreeni tuntee varmasti olonsa meillä hyljätyksi kun nyt jo toiseen kertaan joutuu muuttamaan, eikä kukaan edes istutuskuoppaa kaiva. Edellisellä kerralla sitä siirteli kaivinkone viime keväänä, siirsi paakun kanssa toiseen paikkaan, ei edes multaa kaadettu tyvelle. Nyt nostin samaisen syreenin kottikärryjen päälle ja viskasin paakkuineen päivineen seuraavaan paikkaan. Enkä vieläkään kaatanut multaa tyvelle.
Sieluni silmillä näen yläpuistossa sorapolut. En erityisesti tykkää kivistä enkä kivipäällysteistä, mutta jotenkin vaan on semmoinen fiilis, että yläpuistoon kuuluisi soraa poluille. Mistähän sitä soraksi muuttuisi? Pitäisi olla vielä semmoista pyöreää jonka päällä olisi mukava myös paljain varpain tallustaa. Ja värikästä, että olisi kiva katsella. Ja josta lehdet, neulaset ja koivunsiemenet katoaisivat itsekseen, että olisi vaivaton. Helppo homma!
Yksi onneton syreeni tuntee varmasti olonsa meillä hyljätyksi kun nyt jo toiseen kertaan joutuu muuttamaan, eikä kukaan edes istutuskuoppaa kaiva. Edellisellä kerralla sitä siirteli kaivinkone viime keväänä, siirsi paakun kanssa toiseen paikkaan, ei edes multaa kaadettu tyvelle. Nyt nostin samaisen syreenin kottikärryjen päälle ja viskasin paakkuineen päivineen seuraavaan paikkaan. Enkä vieläkään kaatanut multaa tyvelle.
Kanniskeltavan kokoisia kiviä on lähellä vähänlaisesti ja isommat alkavat toden teolla painamaan. Ja vaikka puistoon onkin suunnitteilla kottikärryramppi, se ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että itse puistossa pääsisi kottareita työnnellen kulkemaan. E-hei! Sehän olisi vaatinut suunnitelmallisuutta. Kottareiden kanssa kulkeminen vaatii tarkkuutta ja hyviä käsilihaksia. Ensimmäinen polunpätkä on maksimissaan 40 senttiä leveä ja kivet sen varrella vastaavasti 20 senttiä korkealla. Mutkat ovat tiukkoja vähän yli ysikymppisiä. Ei karkaile yin-jangit siitä puistosta liian nopeaan pois. Mutta kottareiden jalat lyövät siis kiviin mennen tullen jollei kottikärryjä pidä roimasti ylhäällä. Ja sehän tarkoittaa sitä, ettei enemmälti kiviä ole luvassa reunoiksi.
Kun alueet oli kitketty, hevonkukkua lisätty kottarikaupalla ja maahan muokattu, kävelin kasvihuoneeseen katsomaan, että mitäs kaikkia taimia vielä istuttamatta onkaan. Jo kolmatta viikonloppu peräjälkeen kirosin mielessäni, että valokuvat ovat edelleen kaupunkikodossa kovalevyllä. Istutuslaatikossa on taimia, joita en tunnista. Nimilaput ovat oikein kohdallaan. Nimilapuista vaan ei ota tolkkua laisinkaan, vääränlainen kastelu (10 litran kastelukannulla) on kastellut nimilaput ja huuhtonut tussin pois. Kovalevyllä on valokuva, jossa tekstit näkyvät selvästi. Muistikuvana on, että sen laatikon taimet ovat kuivan paikan rehuja. Niistä ei siis voi istuttaa vielä, eikä yläpuistoon, mitään. Arvata saattaa että muisti pettää sen suhteen pahan kerran, mutta ei voi mitään... istuttaa... vielä...
Toisaalla on toinen ulkona kylmäkäsittelyssä ollut purkki, jossa nimilaput ja tekstit ovat selkeästi esillä, mutta vääränlainen kastelu (10 litran kastelukannulla ja vesiletkulla) on todennäköisesti heitellyt siemenet sinne sun tänne, koska joka lapun kohdalla kasvaa saman näköisiä taimia. Riskillä otin siitä muutamia taimia ja istuttelin yläpuistoon. Yhden taimirivin kohdalla luki ”tarhakohokki”. Mietin mielessäni ettei minulla ole mitään käsitystä miltä se näyttää tai mitä se kasvualustaltaan vaatii. Kohokki alkoi soittelemaan hälytyskelloja (hyvä tässä vaiheessa kun on puoli vuotta vaalinut kuin silmäteräänsä). Siispä kirja käteen ja tutkimaan. Voi apua, epäilenpä, että saan rehusta puna-ailakkia vastaavan riesan.
Mutta mitä mystiikkaa on siinä, että taimilaatikoita oli muka hurjasti ja taimia ihan mahdottomasti, ja siltikin kätköni alkavat olla loppuunkäytettyjä eikä ole mitään sellaista, joita voisin kuvitella yläpuistoon laitettavan. Koko neliviikkoinen kesäloma edessä, hevonkukkua vaikka ja millä mitalla ja taimet loppuu jo juhannuksen tietämillä?!?!?
Sieluni silmillä näen yläpuistossa sorapolut. En erityisesti tykkää kivistä enkä kivipäällysteistä, mutta jotenkin vaan on semmoinen fiilis, että yläpuistoon kuuluisi soraa poluille. Mistähän sitä soraksi muuttuisi? Pitäisi olla vielä semmoista pyöreää jonka päällä olisi mukava myös paljain varpain tallustaa. Ja värikästä, että olisi kiva katsella. Ja josta lehdet, neulaset ja koivunsiemenet katoaisivat itsekseen, että olisi vaivaton. Helppo homma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti