Viime viikon tiistaina osui oivallinen keli lähteä kävelylle ja kun olin sairaslomalla niin pääsinpä vielä keskellä päivääkin. Ja hyvä niin, koska minä näin auringon!
Toiset ihmiset vissiin tykkäävät kävellä samoja reittejä, lenkkejä, kerta toisensa jälkeen. Minä en. Työmatkan varrella on tienviitta jossa lukee kuntorata. Päätin suunnistaa sinne ja katselin kartasta, että siitä pitäisi päästä siltaa pitkin toiselle puolelle motaria ja sieltä pikkulenkin jälkeen suurinpiirtein kaverin mökin kohdalla takaisin "päätielle".
Ja lähdin matkaan. Kuntorata löytyi, ja lähdin talsimaan kohti motarin ylittävää siltaa. Olin aika
yllättynyt ettei kuntoradalla näyttänyt olevan talvikunnossapitoa. Ilmeisesti latuja sun muita on riittävästi ilman tätä metsikköä. Moottorikelkkareitti tosin oli, mutta se ei mennyt sillan toiselle puolelle. Lompsin kuitenkin sillalle ja lähdin sitä ylittämään. Oli hiukan karmivaa tajuta, että ainoat jäljet mitä sillalla oli, oli yhden ihmisen ja pirun ison koiran. Toinen yllätys tulikin sitten sillan alapäässä. Ei niin minkään valtakunnan polun tapaistakaan missään! Yksi ihminen ja pirun iso koira olivat kävelleet metsään. Vilkas mielikuvitus teki minusta sen verran arkajalan, että käännyin pois. Kun en tiennyt oliko koira koira vai susi, enkä sitäkään minkälainen sekopää kävelee umpihangessa keskellä ei mitään koiran kanssa?
Sillalle palatessani sain ahaa-elämyksen. Moottoritien varrella on kallioleikkaukset ja koska motarilla ei saa kävellä niin ainoa paikka on kävellä riista-aidan metsän puolella. Joku oli sinne saappaan painanteet jo aiemmin kävellyt ja minä lähdin niissä askeltamaan. Että niinno, kuka täysjärkinen rämpii likimain metrisessä umpihangessa riista-aidan viertä? Kyllä mä sieluni silmillä näinkin, että hetken päästä siihen valkotakkiset pyyhältää ja ehdottelee yhteistä palaveria...
Uskokaa pois, se on raskasta kävellä kun joka askeleella jalkoja on pakko nostaa 30-40 senttiä ylöspäin. Mutta pääsin kuin pääsinkin kuvauspaikkaan. Harmi vaan, että risukkoa kasvoi edessä sen verran, että itse aihe, eli jääputoukset jäivät niiden taakse. Mutta ehkä tästä jonkun idean saa. Ne ovat komeita muodostelmia. Harmi, että usein kasvavat semmoisissa paikoissa mihin on vaikea päästä katselemaan.
Sitten olikin jo lounasaika, soittelin isännälle, josko siitä lounastusseuraa saisi. Ukko lupasi tulla, mutta kertoi olevansa noin 45 minuutin päässä. Nälkä kurni, mutta ei auttanut, pakko oli jatkaa talsimista. Kävelin sitten vielä Nahkialanlammen ympäri ja siellä pajut esittelevät kissojaan näin komeasti.
Mitähän tänä vuonna on virpomisoksissa kun kissat ovat jo näin pitkällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti